Palestiinan pakolaisongelman taustaa

1. Arabien muuttoliike Palestiinaan 1900-luvun alkupuolella

2. Pakolaisvirran syistä

3. Kaksi pakolaisvirtaa

1. Arabien muuttoliike Palestiinaan 1900-luvun alkupuolella

Israelin alueelta vuoden 1948 sodan yhteydessä lähteneistä arabeista, joista sittemmin tuli palestiinalaispakolaisia, suurin osa oli muuttanut alueelle vasta juutalaisten muuttoliikkeen käynnistymisen jälkeen. Koko 1900-luvun alkupuolen ajan Palestiinan suuntautui hyvin voimakas muuttoliike ympäröiviltä arabialueilta, ja se vain kiihtyi toisen maailmansodan aikana. Samaan aikaan brittiviranomaiset julkaisivat arabiliittolaistensa mieliksi ns. Valkoisen paperin (1939), joka rajoitti juutalaisten maahanmuuton minimiin. Erityisen epäinhimilliseksi tämän tekee se, että brittiviranomaiset käännyttivät Hitlerin vainoja pakenevia juutalaisia takaisin Eurooppaan. Toisen maailmansodan aikana brittiviranomaiset vain tiukensivat juutalaisten maahanmuuttoa samaan aikaan, kun ympäröivistä arabimaista tapahtuvaa arabien muuttoaaltoa ei rajoitettu eikä rekisteröity. Täydessä juutalaispakolaislastissa olevia laivoja käännytettiin Palestiinan rannikoilta. Yksi kuuluisimmista tapauksista oli Struma -laiva, joka upposi hukuttaen 769 Saksasta paennutta juutalaista.

Sodan jälkeen britit jatkoivat juutalaisia sortavaa ja Kansainliiton antaman mandaatin vastaista politiikkaansa. Natsien kuolemanleireiltä selviytyneet tuhannet juutalaiset suljettiin brittien kokoamisleireihin Eurooppaan, eikä heille myönnetty muuttolupaa Palestiinaan. Sodanaikainen ja sen jälkeen jatkunut kohtelu ja Euroopan juutalaisten epätoivoinen tilanne saivat Palestiinan juutalaiset perustamaan maanalaisia järjestöjä auttamaan juutalaispakolaisia ohi brittiviranomaisten valvonnan.

Britit eivät tilastoineet arabien muuttoliikettä Palestiinaan, mutta se käy ilmi monista muista aikalaislähteistä. 1947 Yalen yliopisto julkaisi tutkimuksen Palestiinan poliittisesta, taloudellisesta ja sosiaalisesta tilanteesta maailmansotien välisenä aikana (Esco Foundation for Palestine, Inc., Vol I, s.229-230), jossa sanotaan: "Palestiinan tämän hetken asukkaat eivät ole pääasiassa maan muinaisten asukkaiden jälkeläisiä eivätkä he myöskään ole Palestiinan arabivalloittajien (600-luku) jälkeläisiä...Viranomaisten mukaan se osa Palestiinan väestöstä, joka periytyy muinaisista asukkaista on huvennut...Niistä arabeista, jotka asuivat alueella I maailmansodan alkaessa, suuri osa oli muuttanut alueelle ympäröivistä maista vuoden 1882 jälkeen...(Tutkija, saksalaisjuristi E.Frankensteinin) laskelmien mukaan 75% Palestiinan arabiväestöstä on joko maahanmuuttajia tai niiden jälkeläisiä, jotka ovat muuttaneet Palestiinaan viimeisen sadan vuoden aikana, suurimmaksi osaksi vuoden 1882 jälkeen."

Frankensteinin laskelmat saavat vahvistuksen Palestiinan kuninkaallisen komission (Palestine Royal Commission, joka tunnetaan myös Peel -komissiona) raportista vuodelta 1937. Sen mukaan vasta I maailmansodan jälkeen arabien muuttovirta pois Palestiinasta kääntyi maahanmuutoksi (Palestine Royal Commission Report, s. 279). Raportti mainitsee myös huomattavan laittoman muuttovirran Hedjazin alueelta (Saudi-Arabian itäosat) ja Transjordanian itäosista.

James Parkes kirjoittaa kirjassaan A History of Palestine from 135 A.D. to Modern Times (Lontoo 1937, s.320): "Arabiväestö kasvoi jatkuvasti ilmiömäisellä vauhdilla, käynnissä oli huomattava arabien laiton muuttovirta erityisesti Hauranin alueelta (nyk. Syyriassa). Arabien vauraus lisääntyi juutalaisyhteisön lisääntyneen aktiivisuuden ja heidän tarjoamiensa työpaikkojen ansiosta."

Korkea-arvoiset mandaattiviranomaiset Harry Luke ja Edward Keith-Roach kuvaavat kirjassaan Handbook of Palestine and Trans-Jordan (Lontoo 1934, s.41) Palestiinan ja Syyrian saavan jatkuvasti täydennystä väestöönsä Arabian alueen heimoista. Kansainliiton mandaattikomission raportissa (Permanenet Mandates Comission, 27. istunto, 1935, s.47) viitataan Syyrian Hauranin alueen kuvernöörin raporttiin, jossa todetaan vuonna 1934 ainoastaan muutaman kuukauden aikana 30 000 hauranilaisen muuttaneen Palestiinaan ja asettuneen sinne.

Toisen maailmansodan aikana arabien muuttoliike vain kiihtyi. UNWRA katsauksessa (UNWRA, Information Paper No.6, 1962) todetaan: "On yleisesti tiedossa, että tapahtui huomattava joukkomuuto, erityisesti toisen maailmansodan aikana, jolloin uusia työmahdollisuuksia avautui Palestiinan kaupungeissa ja sotilaallisilla rakennustyömailla. Nämä sota-ajan tuomat mahdollisuudet ja yleensäkin ottaen Palestiinan alueen korkeampi teollistuminen houkuttelivat naapurimaista paljon maahanmuuttajia, ja monet heistä muuttivat Palestiinaan ilman että heidät virallisesti rekisteröitiin." Pelkästään 1922-29 välisenä aikana Palestiinan alueen arabiväestö lisääntyi 75%:lla.

Israelin itsenäisyyssodan jälkeen palestiinalaispakolaisia tilastoitaessa pakolaiskäsitettä laajennettiin koskemaan kaikkia, jotka olivat asuneet alueella vähintään 2 vuotta. Tästä johtuen jo alkuperäisessä 750 000 palestiinalaispakolaisen joukossa on hyvin paljon väestöä, jotka olivat vasta hiljattain muuttaneet alueelle työn perässä ympäröiviltä alueilta.

Palestiinalaisten kansallinen identiteetti on syntynyt 1900-luvun poliittisten tapahtumien seurauksena. Palestiinalaisilla ei ole yhteyttä raamatun aikaisiin jo kadonneisiin kanaanilaisiin heimoihin tai israelilaisten muinaisiin vihollisiin filistealaisiin, joiden mukaan roomalaiset valloittajat nimesivät maan Jerusalemin tuhoamisen (v.70jKr) jälkeen. Voidaan tietenkin ajatella, että identiteetti on sitä, mikä ihminen tai ihmisryhmä sillä hetkellä uskoo olevansa ja miksi itsensä mieltää. Palestiinalaiset eivät kuitenkaan muodosta ympäröivillä alueilla asuvista arabeista poikkeavaa etnistä kansaa, jolla olisi oma erillinen kulttuuri, kieli tai uskonto. 

2. Pakolaisvirran syistä

Arabien muutto alueelta alkoi heti YK:n jakopäätöksen jälkeen marraskuun lopussa 1947. Tämä muuton motiivina oli pääasiassa se tieto, että arabivaltiot tulevat hyökkäämän juutalaisten kimppuun heti englantilaisten lähdettyä alueelta. Arabiperheet pakenivat tulevan sodan alta tarkoituksenaan palata takaisin juutalaisten häviön jälkeen. Keväällä 1948 arabien muuttoaalto jatkui, koska englantilaisten lähdön lähestyessä väkivaltaisuudet arabien ja juutalaisten välillä kiihtyivät.

Useilla paikkakunnilla juutalaiset yrittivät suostutella arabinaapureitaan jäämään. Mm. Haifan työväen neuvosto julkaisi 28.4.1948 seuraavan vetoomuksen: "Meidän kaupunkimme kukoistaa ja kehittyy sekä sen juutalaisten että arabiasukkaiden hyväksi...Älkää tuhotko kotejanne omin käsin; älkää tuottako itsellenne tragediaa tarpeettomalla evakuoinnilla ja itse valituilla taakoilla. Muuttamalla pois joudutte köyhyyteen ja nöyryytetyiksi. Mutta tässä kaupungissa, joka on niin teidän kuin meidänkin, Haifassa, portit ovat auki työnteolle, elämälle, rauhalle teille ja teidän perheillenne." Tällä ja useilla samankaltaisilla vetoomuksilla ei kuitenkaan ollut laajempaa vaikutusta.

Israelin valtio tarjosi täyttä kansalaisuutta kaikille alueellaan asuville ihmisille, ja Israeliin jääneet arabit saivat Israelin valtion kansalaisuuden. Israelin itsenäisyysjulistuksessa sanotaan: "Me vetoamme keskellä meitä vastaan useamman kuukauden kohdistettua hyökkäystä Israelin valtion arabiasukkaita säilyttämään rauhan ja osallistumaan valtion rakentamiseen täyden ja tasa-arvoisen kansalaisuuden perustalta ja asiaankuuluvasti edustettuina sen tilapäisissä ja pysyvissä instituutioissa. Me ojennamme kätemme naapurimaillemme ja niiden kansoille ja tarjoamme rauhaa ja hyviä naapurisuhteita ja vetoamme heihin keskinäisen yhteistyön ja avun siteiden rakentamiseksi itsenäisen juutalaisen kansan kanssa, joka on asettunut omaan maahansa. Israelin valtio on valmis tekemään osansa yhteisessä ponnistuksessa koko Lähi-idän alueen kehittämisessä."

Juutalaiset eivät ajaneet palestiinalaisia pois lukuun ottamatta joidenkin puolustussodan kannalta strategisesti tärkeiden kylien tyhjennystä. Kuuluisassa Deir Jassinin kylästä käydyssä taistelussa oli kyse juuri tästä. Kukkulalla olevasta kylästä käsin arabitaistelijat terrorisoivat sotaa edeltävinä kuukausina Jerusalemiin rannikolta johtavaa elintärkeää solatietä. Kylästä käydyssä taistelussa huomattava määrä arabisiviilejä sai surmansa juutalaisten joutuessa taistelemaan kylästä talo talolta arabitaistelijoiden kanssa. Huolimatta useista juutalaisten antamista kehotuksista ja varoituksista kaikki siviilit eivät olleet poistuneet tai heitä ei ollut päästetty lähtemään kylästä. Israelin oli aivan välttämätöntä pitää Jerusalemin tie hallussaan estääkseen Jerusalemin 100 000 hengen juutalaisväestön nälkään näännyttämisen sodan aikana.

Arabien korkeimman neuvoston sihteeri Emil Ghory sanoi libanonilaisessa Al-Telegraph-lehdessä 6.9.1948 seuraavasti: "Se tosiseikka, että nämä pakolaiset ovat olemassa, on suoraa seurausta siitä, että arabivaltiot vastustivat YK:n jakosuunnitelmaa ja Israelin valtion perustamista. Arabivaltiot tarttuivat tähän politiikkaan itsepäisesti, ja vastuu tämän politiikan seurauksista on näin ollen heidän."

Toisen maailmansodan jälkeen maailmassa lähes 80 miljoonaa pakolaista, mm. noin 400 000 karjalaista pakolaista, jotka Suomi integroi sodan jälkeen. Yksikään muu pakolaisryhmä ei ole joutunut palestiinalaisten tavoin politiikan pelinappulaksi. Jordanian kuningas Hussein sanoi vuonna 1960 Associated Pressin kirjeenvaihtajan haastattelussa: "Vuodesta 1948 arabijohtajat ovat suhtautuneet Palestiinan ongelmaan vastuuttomalla tavalla. He eivät ole katsoneet tulevaisuuteen. Heillä ei ole minkäänlaista suunnitelmaa tai lähestymistapaa. He ovat käyttäneet Palestiinan kansaa omiin itsekkäisiin poliittisiin tavoitteisiinsa. Tämä on naurettavaa, sanoisin jopa rikollista."

3. Kaksi pakolaisvirtaa

Lähi-idän pakolaisista puhuttaessa unohdetaan usein täysin toinen yhtä suuri pakolaisvirta - ne noin 700 000 juutalaispakolaista, jotka ajettiin arabimaista Israelin itsenäistyessä. Juutalaiset joutuivat pakenemaan arabimaissa käynnistynyttä erityisen raakaa vainoaaltoa, joka oli noussut monin paikoin 30-luvulla natsiaatteiden levitessä arabimaailmaan ja voimistui YK:n Palestiinan jakopäätöksen, Israelin itsenäistymisen ja vuoden 1948 itsenäisyyssodan seurauksena. Juutalaispakolaiset eivät ole koskaan saaneet minkäänlaista korvausta heiltä takavarikoidusta omaisuudesta eikä heidän integroimiseen ole koskaan myönnetty kansainvälistä avustusta. Israel sulautti nämä pakolaiset yhteiskuntaan toisin kuin arabimaat, jotka arabipakolaisongelman ratkaisemiseksi myönnetyistä ainutlaatuisen suurista kansainvälisistä avustussummista huolimatta ovat kieltäytyneet integroimasta Palestiinan arabeja omiin yhteiskuntiinsa (lukuun ottamatta Jordaniaa).

Suomen Take a Pen

Lähteet:

Joan Peters: From Time Immemorial

Martin Gilbert: The Atlas of Arab-Israeli Conflict

Martin Gilbert: Israel